Luottamus?

 Kukaan ihminen ei voi olla niin vahva ettei kokisi elämässään minkäänlaisia kolhuja, vaan iloitsisi haavoittumattomana elämänsä lävitse. Kukaan ei voi aina olla täysin onnellinen. Se on fakta, joka piirittää ainakin omaa päätäni. 

Jokainen on perusonnellinen. Se on tosiasia, koska yleensäkin ottaen meillä jokaisella on jokin asia kunnossa. Joillekin koti ja perhe on onnellisuuden tuoja, joillekkin ystävät ja seurustelukumppani voi olla tärkeämpi. Joillekkin alkoholi ja tupakka voi merkitä onnellisuutta - jokainen määrittelee sen täysin omalla tavallaan ja omilla valinnoillaan. Silti elämä kolkuttaa välillä hartiaa ja muistuttaa niistä huonoista puolista. Raha ei riitä elämiseen, ero rakkaimmasta, läheisen kuolema tai koron katkeaminen lempikengästä. Elämä vastaa ja opettaa, mutta kuinka moni jaksaa sitäkin leikkiä pidemmälle viedä? Kuinka moni voi uskoutua uudelle rakkaudelleen pelkäämättä uutta luottamuksen pettämystä tai eroa, joita on jo liikaa takana vaikeineen sydän suruineen? Kuinka moni luottaa kenkämerkin laatuun jos edellinenkin kenkä rikkoutui?

Me ihmiset luotamme. Me tahdomme luottaa siihen että kaikki menee hyvin, että voimme luottaa uusiin asioihin joita elämä tuo meille jatkuessaan. Emme pysty elämään epävarmuudessa ja siinä että mikään ei olisi hyvin. Sekoaisimme, koska silloin
mikään ei olisi oikeasti hyvin. Mutta minä en tahdo yleistää. Tämä on vain käsitykseni ihmisistä koska paljoa kokemusta minulla ei ole. Minä tiedän mitä itse tunnen ja elän sen mukana. Tällä hetkellä istun ystäväni tietokoneen ääressä, kuunnellen näitä kappaleita. Ne kuvastavat aikakausia jolloin itkin, vuorostaan nauroin ja toisaalta taas hengitin mutten elänyt. Itse olen rikkoutunut ja petetty, liiankin paljon käytetty ja uhkattu. Silti minä tahdon luottaa ihmisiin ja antaa näille mahdollisuus tuntea minut minuna itsenäni, enkä anna epäilyksien ja muiden puheiden vaikuttaa. Minä rakastan luottamista ja luotettavuuden tunteen jakamista. Se kuinka kauan luottamukseni kuitenkin pysyy ja kuinka helppona sitä itsekin pidän on kysymysmerkki jonka selvittämiseen tarvitsen aikaa.

Mä olen rakastanut ihmistä koko sydämmestäni ja antanut tälle kaikkeni, saaden palkkioksi rikkoutuneen ja kärsineen sydämmen. Olen menettänyt ihmisistä rakkaimman ja elämäni suojan kuolemalle, sekä olen pettänyt tärkeimmät ihmiset saaden palkakseni yhden niistä ihmisen menettyksen. Olen pilannut elämääni turhan paljolla kovistelulla ja menettänyt itkemällä. Olen nauranut liikaa peittääkseni suruani ja ahminut saadakseni edes jonkinlaista mielihalua. Olen tehnyt päätöksiä joita kukaan muu ei olisi valinnut ja elänyt niiden kanssa, koska ilman niitä en olisi itse oma itseni. Kuitenkin niistä huolimatta minä nautin elämästäni, tapaan uusia ja mahtavia ihmisiä joiden kanssa jaan elämäni parhaimmat hetket, puhumattakaan parhaimmista ystävistäni, jotka luovat elämää kanssani. Karma voi iskeä jossain vaiheessa takaisin, mutta tällä hetkellä minä tahdon elää ja antaa asioiden valua omalla tavallaan. Onhan minulla kuitenkin perhe, ystävät ja kissa, opiskelupaikka tiedossa Kuopiossa ja tulevaisuus Tampereella.

Mitä muuta mä voinkaan odottaa elämältä?

Hidas, mutta kaunis kuolema - parisuhde

Kuinka useasti ihminen tutustuu päätä pahkaa ja antaa tunteilleen vallan, kiinnostuu ja aloittaa seurustelemisen vaikka tutustuminen ja oman että toisen henkilön elämät ovat kovasti sillä vaiheella jolloin haettiin kysymyksiä ja vastauksia niihin vaikeimpiin kysymyksiin - elämän jatkuu, mutta kenen kanssa, missä ja miten? Tämä kuulostaa täysin harkitsemattomalle toiminnalle jolla ei ole päätä eikä häntää, mutta ylpeänä voin myöntää itselleni tapahtuneen näin. Mä tutustuin ja kiinnostuin pitkästä aikaa vakavasti itseni nauramaan saavaan henkilöön, joka arvostaa minua omana itsenäni ja joka vielä jaksaa minun pienimuotoisia pakkomielteitä ja -haluja. Ensimmäistä kertaa melkein neljään vuoteen minä tunnen oikeasti itseni elävän vaikka tämä suhde onkin vielä aluillaan, epävarma ja tarvitsee totuttelemista, koska meillä kummallakin on se vaihe menossa jolloin nuo ylempänä olevat kysymykset ovat mietinnän aiheina. Minä tunnen jotakin vahvempaa kuin alkuhuuman ihastusta joka menee usein pois pienen ajan jälkeen, mutta silti menen sen tunteen kanssa päivä kerrallaan, turhia hoputtelematta.

Mä tunnen itseni varsin hyvin jos kyse on tunne-elämästä ja omista tunteista. Mä tiedän että saatan ihastua helposti, mutta se ihastus on helposti ns. rikottavissa. Minä tiedän olevani vaativa vastatunteita kohtaan ja minä tiedän olevani välillä ylitsepääsemättömän mustasukkainen. Jokainen nainen on varmasti jossain suhteessa - miksei mieskin? - jotain, ellei kaikkea näistä mutta se kuuluu meidän ihmisten luontoon. Kun ihminen pitäytyy toisen ihmisen seurassa ja tuntee suurta välittämisen antamista, totta kai tämä tahtoo vastakaikua tunteilleen. Kuka nyt tahtoo yksipuolista rakkautta elämäänsä, kun voisi saada unelmiensa parisuhteen? Mä itse tiedän olevani välillä liiankin vaativa omien tunteideni kanssa, mutta silti yritän opetella joka päivä arvostamaan jo sitä mitä saan, turhia hoputtelematta ja antamalla myös seurustelukumppanilleni aikaa omien tunteidensa miettimiseen ja niiden vahvistamiseen.

Nuo kaksi ensimmäistä kappaletta olin kirjoittanut joulukuussa. Nyt on helmikuu, noin kuukausi sitten jouduin eroamaan poikaystävästäni tuon näin tahtoessa. Elämä vie eteenpäin ja opettaa, mutta onko sen aina välillä raastaa sydäntä niin pahoin että siihen sattuu ja kirvelee?

What him have a done?

Viime aikoina ei ole tullut kirjoiteltua. Jotenkin mun ajatukset on pysyneet niin visusti mun pään sisällä etten mä ole oikein pystynyt ns. avautumaan tänne, julkiseen paikkaan, etenkin kun pelotti että vielä joku oikeasti tuttu henkilö löytääkin tän blogin ja lukeekin hieman näitä juttuja tajuaa että osahan kertoo tästä itsestään. Mutta tähän mä olen ryhtynyt enkä tätä muuttamaan ala, kuitenkin kun tämähän on kuitenkin minun blogi. Jotkut pitää ja jotkut ei, mut mä kerron silti täällä mun tavallani, mun kirjoituskielellä tätä, en mitenkään muuten. Mä en voi miellyttää ketään mun elämän tarinoilla ja ajatuksilla, enkä mä todellakaan tarkoita tätä ns. aloitustekstiä mitenkään sellaisena, että mä en tahtoisi tai en pystyisi ottamaan kritiikkiä vastaan. Juuri sitä mä tahdon, mutta juuri sellaiset 'mielipiteet' joita mä yksityisesti olen saanut, on olleet hieman erikoisia. Ja niitä saa kuitenkin edelleen mulle lähettää niin näihin kirjotuksiin kuin yksityisesti. Yksi juttu vain - mä en mun kirjoitustyyliä vaihda, se on selvä se.

Maaliskuussa mulle tapahtui niin että mä tapasin nettisivulla lähipaikkakuntalaisen jätkän. Se vaikutti kivalle, puhuttiin tunteja sen kanssa ja lopulta vaihdettiin puhelinnumerotkin (se toki antosen ensin, mä olen siihen aivan liian ujo että annan melkein puolituntemattomalle mun numeron). Sen ääni sai mun ihon kananlihalle, eikä sen jutut sen pahempia voineet olla kuin mun omat jutut joita mä heittelen pojille ja miehille jos aion edes mitään heittää. Parin päivän päästä sillä samalla paikkakunnalla asuva, mun parasystävä soitti mulle, että se jätkä onkin pedarin tapainen, joka ei muuta tahdokkaan kuin seksiä, ja että se on vähän mielenvikainen omalla, pakonomaisella tavallaan. Mä estin sen jätkän samana iltana ja poistin kavereista facebookista.

Mä vain en ymmärrä sitä miten jotkut ihmiset voivat vain olla juuri tuollaisia kuin tuo jätkä oli, ja kuinka ne pystyvät olemaan niin.. Idiootteja (?) jotka luulevat heti pääsevänsä ykköspesälle. Etenkin kun kuulema tuo jätkä oli moniakin kertoja yrittänyt samalla tavalla paria mun kaveriakin - eikö siinä vaiheessa päässä ala hälyttämään kun se iskuyritys ei onnistu ensimmäisellä kerralla? Jotenkin mua kuitenkin säälittää vain se - etenkin näin pienillä paikkakunnoilla juorut menevät liikkeelle nopeammin kuin kaupungissa - että se jätkä tosiaan taitaa olla todella yksinäinen ja vihattu kuten se tuolloin kertoi. Okei, mä itsekin tällä hetkellä kammoksun sitä, en kuitenkaan ehkä vihaa mutta sitäkin kun olen kuullu mitä se on mun ystäville tehnyt.
Ajatuskin siitä henkilöstä niiden päivien jälkeen alkoi vain ahdistamaan, mutta.. Se on jo kaukana päin.

Jotenkin kuitenkin toi koko juttu on ns. kasvattanu mua. Ehkä juuri siks mä tänkin tänne kerroin, kuitenkin jollain lailla vaikuttikin ns. opettavaisesti muhun, vaikka toki maailmassa suurempia ja vakavempiakin vaaroja on. Enpähän anna tuntemattomille enää mun numeroa, pian pistän koko numeron kuitenkin salaiseksi. Sehän parantaisi tilannetta, eikö niin?

Vahva ihminen

Normaalisti ihmiset vähättelevät sitä, ettei heitä kiinnosta ihmisten mielipiteet. Toki on niitäkin henkilöitä olemassa joita ei todellakaan kiinnosta muiden henkilöiden puheet itsestään, mutta kuinkakohan moni seisoo iltaisin peilin edessä muiden ihmisten sanat pyörien päässä? Mä en voi väittää sata varmasti ettei mua ihmisten mielipiteet kiinnosta koska näin ei ole, ne menee aina mun päähän sinne kaukaisimpaan mielen nurkkaan ja pahimman 'angstin' aikana ne pongahtaa esille. Ehkä liiankin usein, mutta sellainen ainakin minä olen. Hyvä asia se ei todellakaan kuitenkaan ole, enemmän mä alan alistaa itseäni juuri sellaiseksi minkälaisena toiset minut näkevät, ja oma minäkuva alkaa häiriintyä. Not nice at all.

Me käytiin vasta tänä keväänä koulussa henkilöiden itsevarmuudesta, joka ei päälle päin näykkään. Sisäinen luonne on täysin erilainen kuin voisi kuvitella, etenkin jos ihminen on päällisin puolin hyvin itsevarman oloinen, mukana keskusteluissa ja muutenkin sosiaalinen ja ihmisten kanssa hyvin toimeen tuleva. Jokaisella on oma pieni salaisuus, joillekin se tarkoittaa sisäpuolella kasvavaa ujoutta, epävarmuutta ja oikeasti kommentit herkkänä ottavaa henkilöä. Toisaalta, kun ihmisiä kehotetaan olemaan esittämättä, eikö näissä tapauksissa se esittäminen ole se järkevämpi vaihto ehto?
Toisaalta, mua ärsyttää niin hirmuisesti se että ihmiset sanovat ettei heitä kiinnosta ne mielipiteet. Mä tunnen monia henkilöitä jotka sanovat niin, mutta silti he eivät välillä uskalla tehdä pieniäkin asioita juuri sen takia, kun he miettivät mitä ihmiset miettivät. Suora sanaista paskan väittämistä, ihan näin suoraan sanottuna.

Mä olen juuri tälläinen, 'itsevarma' yläasteelainen joka on sosiaalinen ja kaikessa koulun toiminnassa mukana oleva, en nyt täydellinen vartaloltani. Mä omistan muotoja, mutta välillä ehkä liikaakin omasta mielestäni. Tai ainakin ne muodot on väärissä kohdissa. Kuitenkin mä olen sisältäpäin aika ujo, ja oikeasti mua pelottaa muutto kauas kotoa, jonne Tampereelta olisi sitten reilut kolme tai jopa neljäsataa kilometriä. Uusiin ihmisiin tutustuminen oudoksuttaa, kun vierellä on viimeiset vuodet ollut tuttuja ja turvallisia, juttuihinsa mukaan ottaneita henkilöitä joihin voi todella luottaa joiden kanssa on jaettu suurimmatkin salaisuudet. Jollain tavalla uuteen ympäristöön pääseminen kuitenkin innostaa ja oikeastaan mä todella odotan sitä. Tällä tavalla mä voin etsiä itseni, aloittaa uuden elämän.. Kuitenkaan vanhaa unohtamatta - tai oikesti ja rehellisesti, ainakaan menneisyyden pientä osaa unohtamatta.

Näin lopuksi vielä mietinnän 'aiheeseen' takaisin paneutuen, mä pystyn vain sanomaan teille rakkaalle lukijakunnalle, että älkää ottako mielipiteistä itseenne. Kaikki on täydellisiä juuri sellaisina, vikoineen ja hyvineen puolineen. Totta kai jokainen ei ole täysin tyytyväinen itseensä ja vartaloonsa, mutta sellaisia me olemme.

Aika muuttaa meitä

     

Ihmiset muuttuu, se on todettu jo aikoja sitten. Aina nuoresta pitäen ikä kasvattaa ja kypsentää luonnetta, vaikka joissain tapauksissa se kestääkin pidempään kuin toisilla. Joillakin jokin merkittävä tapahtuma (terveydentiedon opettaja sanoisi trauma) voi kasvattaa jollain tapaa omaa luonnetta kypsemmäksi, joillakin tapahtuman vaikutus on taas päinvastainen. Silti ihmiset hokevat aika usein samaa lausetta; ihmiset muuttuu, verrattuna siihen mitä he ovat olleet.
Mitä siltä voi odottaakkaan? Totta kai luonteet muuttuvat ajan myötä, järkyttäen joitakin osapuolia, mutta yleensä on myös niitä henkilöitä joita muuttuminen kiinnostaa sitten enemmän = muuttuja saa uusia, erilaisia ystäviä.

Vanhojen aikojen muistelu on ehkä parasta mitä mä itse ainakin tiedän. Se mitä minä olen joskus tehnyt ystävieni kanssa on totta kai menneisyyttä ja jääkin siksi, mutta välillä on ns. pakko (vaikeasti sanottu) ajatella mitä joskus on voinut saavuttaa ja mitä ei saa enää ikinä takaisin. Nostalgista fiilistä, etenkin kun muistelee ensimmäisiä yläastepäiviä. Tanssituntia ennen olevat seikkailut kaduilla, omenavarkaus ja perättömät jutut joita me keksimme ystävieni kanssa.. Ensimmäinen ihastus ja poikaystävä.. Ne kaikki on menneisyyttä. Välillä on kuitenkin pysähdyttävä ja miettiä, nauraa tapahtuneille ja jatkaa sitten elämää. Toki niitä huonojakin muistoja on olemassa, joiden muistelu on katkerampaa ja surullisempaa kuin olisi ikinä voinut uskoakkaan.

Mutta miksi ihmiset sitten muuttuvat? Miksi joidenkin ihmisten pitää muuttua niin paljon ettei heitä voisi edes uskoa samoiksi ihmisiksi vaikka naamavärkki, ääni ja kaikki ovat samat ja tutut? Miksi ihmisten pitää muuttua luonteeltaan niin lyhyessä, mutta pitkässä ajassa täysin erilaiseksi ihmiseksi, jotta saa sitten ihmetellä tuon perään? Muuttaessani Tampereelle, mä todellakin toivon etten mä muutu ainakaan paljoa. Totta kai mä ymmärrän vaatteiden ja ulkoisen ulkonäön muuttumisen täysin (vaikka tosin rokkarista vaaleanpunaiseksi hiirulaiseksi onkin jo järjetön ajatus ainakin mun mielessä..), mutta joissakin tapauksissa mä voisin itkeä sen muutoksen takia, jonka mun läheiset tai tuttavat ovat kokeneet. Tuntuu kuin olisi menettynyt yhden tärkeän henkilön tuosta vain, ainoastaan luonteen muutoksen takia ja vaikka tiedossa olikin ollut jo pidemmän aikaa tuo muutos.

Kuitenkin - onneksi - on niitäkin henkilöitä jotka eivät muutu, ainakaan niin paljoa. Totta kai jossain vaiheessa aika voi tehdä kepposensa ja välit saattavat viilentyä vaikka itse sitä ei tajuakkaan. Sekin on koettu, mutta silti elämä vie eteenpäin. Jotkut menetykset on vain suurempia ja tärkeämpiä, mutta senkin tuntuu tajuavan vasta sitten loppuvaiheessa. Mä en voi sille mitään että mun tuttavat muuttuvat, mutta mä voin sille jotain, että en anna ajan vaikuttaa mun ja mun ystävän väleille. Kaikki on oikeastaan vain itsestään kiinni, ei millään muulla. Totta kai se tuntuu oudolta että läheinen ystävä muuttuu ajan kanssa hieman erilaiseksi mutta.. Kyllä minä itsekin muutun. Koko ajan.

Tyhjyysmieli

 

Mä mietin aina mitä mun pitäisi tehdä mun elämälle. Mä olen juuri 16 vuotta täyttänyt, elämä edessä ja olen ns. lapsuuden menettänyt. Toki mä olen välillä lapsellinen, kuriton ja toisten ajatuksista piittamaton, mutta jollain tavalla aikuisuuskin alkaa painaa päälle tuskallisenkin nopeasti. Juuri tällä viikolla loppuu tulevaisuuden ensimmäisen päätöksen teko, sillä kuten jokainen tietää, ysiluokalla tehdään haku seuraavaan opiskelupaikkaan. Mäkin hain, mutta vasta nyt. Mulla oli kuukausia aikaa miettiä mitä minun pitäisi tehdä, mutta vasta tällä viikolla mä sain siitä täyden varmuuden. Elämä vie mut Itä-Suomesta länteen (tai ainakin toivottavasti) ja ennen elokuuta mun pitäisi löytää itselleni täydellinen kämppä joka on lähellä suurempia tieväyliä että tietysti opiskelupaikkoja joissa joudun käymään opiskelun takia.

Mun ajatukset on karkaillu tohon opiskeluun näinä aikoina melkein päivittäin. Vasta eilen mä sain päähäni, miksen mä voisi jäädä kotiin. Ensinnäkin mulla olisi perhe lähettyvillä, kaikki tärkeät henkilöt - sekä tietysti ilmainen asumus ja suh'kot halpa opiskelukin. Kaikki olisi lähellä, mutta olisko se elämä sit aivan liian helppoa? Sitä samaa mitä se on oikeastaan nämä viimeiset kolme vuotta ollut. Sit mä aloin miettimään miten tämä, kaiken tärkeän lähettyvillä oleminen raastaa mua sisältä päin. Mun koti ei tunnu siltä, mä en pääse enää niin usein tapaamaan mun elämäni kahta tärkeintä henkilöä mun äidin telailun takia, ja muutenkaan, mulla ei todellakaan ole niin lämpimät välit mun äitiin kuin voisi olla. Ne ovat vain jääneet, enkä mä osaa niitä korjata. Musta tuntuu että mä pakenen.

Samaan aikaan toiseksi tuli mieleen piirit. Ne raastavat ja hermoja kuluttavat juorut, ihmisporukat ja ne ihmissuhdedraamat. Niitä ei voi olla välttymättä, ja etenkin kun asuu näin pienessä paikkakunnassa, jossa jokainen tietää sun asiat paremmin kuin sä ehkä itse tiedät. Mä haluan kaupunkiin jossa mä voin olla vapaasti oma itseni, kulkea vapaasti ilman niitä ivallisia ja arvostelevia katseita, tai no, jos mä niitä saan niin mun ei tarvitse niistä välittää. Kaikki on toisin, kun asuu kaupungissa - maalla oleminen sitä paitsi alkaa olla uuvuttamaan kun joutuu jättämään ne hauskimmat tapahtumat väliin kun ei ole kyytiä jolla mennä.

Mihin sä sitten hait? Tampereelle, kokki-kondiittoriksi. Koko hakujuttu oli mulle täyttä shaissea, mutta ainakin mä sain haun hyväksytysti ja (toivottavasti) onnistuneesti lähtemään internetin ihmeelliseen maailmaan opon avustuksella. Tampere on oikeastaan juuri sellainen kesäkaupunki jonka kaduilla voisi kulkea tunteja ja löytää uusia paikkoja, antaa asfaltin kuluttaa kengän pohjia ja antaa auringon vaalentaa hiuksia. Mä tiedän että mä kuulun Tampereelle, tai ainakin jonnekin sinnepäin. Mua pelottaa tosin ajatus että mä en sittenkään tiedä minne mä kuulun ja miten mä saan siellä uusia ystäviä ja tuttavia, mutta kai aika järjestää ja auttaa mua oppimaan kaiken mitä mä tarvitsen. Mun pitää vain päästä ulos kuoresta ja hyväksyä se tosiasia joka mun edessä on. Mä aion itsenäistyä, vaikka itkien. Aivan kuin se olisi mulle jokin harvinainen juttu.