Aika muuttaa meitä

     

Ihmiset muuttuu, se on todettu jo aikoja sitten. Aina nuoresta pitäen ikä kasvattaa ja kypsentää luonnetta, vaikka joissain tapauksissa se kestääkin pidempään kuin toisilla. Joillakin jokin merkittävä tapahtuma (terveydentiedon opettaja sanoisi trauma) voi kasvattaa jollain tapaa omaa luonnetta kypsemmäksi, joillakin tapahtuman vaikutus on taas päinvastainen. Silti ihmiset hokevat aika usein samaa lausetta; ihmiset muuttuu, verrattuna siihen mitä he ovat olleet.
Mitä siltä voi odottaakkaan? Totta kai luonteet muuttuvat ajan myötä, järkyttäen joitakin osapuolia, mutta yleensä on myös niitä henkilöitä joita muuttuminen kiinnostaa sitten enemmän = muuttuja saa uusia, erilaisia ystäviä.

Vanhojen aikojen muistelu on ehkä parasta mitä mä itse ainakin tiedän. Se mitä minä olen joskus tehnyt ystävieni kanssa on totta kai menneisyyttä ja jääkin siksi, mutta välillä on ns. pakko (vaikeasti sanottu) ajatella mitä joskus on voinut saavuttaa ja mitä ei saa enää ikinä takaisin. Nostalgista fiilistä, etenkin kun muistelee ensimmäisiä yläastepäiviä. Tanssituntia ennen olevat seikkailut kaduilla, omenavarkaus ja perättömät jutut joita me keksimme ystävieni kanssa.. Ensimmäinen ihastus ja poikaystävä.. Ne kaikki on menneisyyttä. Välillä on kuitenkin pysähdyttävä ja miettiä, nauraa tapahtuneille ja jatkaa sitten elämää. Toki niitä huonojakin muistoja on olemassa, joiden muistelu on katkerampaa ja surullisempaa kuin olisi ikinä voinut uskoakkaan.

Mutta miksi ihmiset sitten muuttuvat? Miksi joidenkin ihmisten pitää muuttua niin paljon ettei heitä voisi edes uskoa samoiksi ihmisiksi vaikka naamavärkki, ääni ja kaikki ovat samat ja tutut? Miksi ihmisten pitää muuttua luonteeltaan niin lyhyessä, mutta pitkässä ajassa täysin erilaiseksi ihmiseksi, jotta saa sitten ihmetellä tuon perään? Muuttaessani Tampereelle, mä todellakin toivon etten mä muutu ainakaan paljoa. Totta kai mä ymmärrän vaatteiden ja ulkoisen ulkonäön muuttumisen täysin (vaikka tosin rokkarista vaaleanpunaiseksi hiirulaiseksi onkin jo järjetön ajatus ainakin mun mielessä..), mutta joissakin tapauksissa mä voisin itkeä sen muutoksen takia, jonka mun läheiset tai tuttavat ovat kokeneet. Tuntuu kuin olisi menettynyt yhden tärkeän henkilön tuosta vain, ainoastaan luonteen muutoksen takia ja vaikka tiedossa olikin ollut jo pidemmän aikaa tuo muutos.

Kuitenkin - onneksi - on niitäkin henkilöitä jotka eivät muutu, ainakaan niin paljoa. Totta kai jossain vaiheessa aika voi tehdä kepposensa ja välit saattavat viilentyä vaikka itse sitä ei tajuakkaan. Sekin on koettu, mutta silti elämä vie eteenpäin. Jotkut menetykset on vain suurempia ja tärkeämpiä, mutta senkin tuntuu tajuavan vasta sitten loppuvaiheessa. Mä en voi sille mitään että mun tuttavat muuttuvat, mutta mä voin sille jotain, että en anna ajan vaikuttaa mun ja mun ystävän väleille. Kaikki on oikeastaan vain itsestään kiinni, ei millään muulla. Totta kai se tuntuu oudolta että läheinen ystävä muuttuu ajan kanssa hieman erilaiseksi mutta.. Kyllä minä itsekin muutun. Koko ajan.