Kuinka useasti ihminen tutustuu päätä pahkaa ja antaa tunteilleen vallan, kiinnostuu ja aloittaa seurustelemisen vaikka tutustuminen ja oman että toisen henkilön elämät ovat kovasti sillä vaiheella jolloin haettiin kysymyksiä ja vastauksia niihin vaikeimpiin kysymyksiin - elämän jatkuu, mutta kenen kanssa, missä ja miten? Tämä kuulostaa täysin harkitsemattomalle toiminnalle jolla ei ole päätä eikä häntää, mutta ylpeänä voin myöntää itselleni tapahtuneen näin. Mä tutustuin ja kiinnostuin pitkästä aikaa vakavasti itseni nauramaan saavaan henkilöön, joka arvostaa minua omana itsenäni ja joka vielä jaksaa minun pienimuotoisia pakkomielteitä ja -haluja. Ensimmäistä kertaa melkein neljään vuoteen minä tunnen oikeasti itseni elävän vaikka tämä suhde onkin vielä aluillaan, epävarma ja tarvitsee totuttelemista, koska meillä kummallakin on se vaihe menossa jolloin nuo ylempänä olevat kysymykset ovat mietinnän aiheina. Minä tunnen jotakin vahvempaa kuin alkuhuuman ihastusta joka menee usein pois pienen ajan jälkeen, mutta silti menen sen tunteen kanssa päivä kerrallaan, turhia hoputtelematta.
Mä tunnen itseni varsin hyvin jos kyse on tunne-elämästä ja omista tunteista. Mä tiedän että saatan ihastua helposti, mutta se ihastus on helposti ns. rikottavissa. Minä tiedän olevani vaativa vastatunteita kohtaan ja minä tiedän olevani välillä ylitsepääsemättömän mustasukkainen. Jokainen nainen on varmasti jossain suhteessa - miksei mieskin? - jotain, ellei kaikkea näistä mutta se kuuluu meidän ihmisten luontoon. Kun ihminen pitäytyy toisen ihmisen seurassa ja tuntee suurta välittämisen antamista, totta kai tämä tahtoo vastakaikua tunteilleen. Kuka nyt tahtoo yksipuolista rakkautta elämäänsä, kun voisi saada unelmiensa parisuhteen? Mä itse tiedän olevani välillä liiankin vaativa omien tunteideni kanssa, mutta silti yritän opetella joka päivä arvostamaan jo sitä mitä saan, turhia hoputtelematta ja antamalla myös seurustelukumppanilleni aikaa omien tunteidensa miettimiseen ja niiden vahvistamiseen.
Nuo kaksi ensimmäistä kappaletta olin kirjoittanut joulukuussa. Nyt on helmikuu, noin kuukausi sitten jouduin eroamaan poikaystävästäni tuon näin tahtoessa. Elämä vie eteenpäin ja opettaa, mutta onko sen aina välillä raastaa sydäntä niin pahoin että siihen sattuu ja kirvelee?
ihmisiä tavoitteita yhdessäoloa tähdenlentoja sanoja elämistä muistoja tarinoita koruttomia valheita salaisuuksia mielipiteitä ajatuksia kuiskauksia tunteita
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti