Tyhjyysmieli

 

Mä mietin aina mitä mun pitäisi tehdä mun elämälle. Mä olen juuri 16 vuotta täyttänyt, elämä edessä ja olen ns. lapsuuden menettänyt. Toki mä olen välillä lapsellinen, kuriton ja toisten ajatuksista piittamaton, mutta jollain tavalla aikuisuuskin alkaa painaa päälle tuskallisenkin nopeasti. Juuri tällä viikolla loppuu tulevaisuuden ensimmäisen päätöksen teko, sillä kuten jokainen tietää, ysiluokalla tehdään haku seuraavaan opiskelupaikkaan. Mäkin hain, mutta vasta nyt. Mulla oli kuukausia aikaa miettiä mitä minun pitäisi tehdä, mutta vasta tällä viikolla mä sain siitä täyden varmuuden. Elämä vie mut Itä-Suomesta länteen (tai ainakin toivottavasti) ja ennen elokuuta mun pitäisi löytää itselleni täydellinen kämppä joka on lähellä suurempia tieväyliä että tietysti opiskelupaikkoja joissa joudun käymään opiskelun takia.

Mun ajatukset on karkaillu tohon opiskeluun näinä aikoina melkein päivittäin. Vasta eilen mä sain päähäni, miksen mä voisi jäädä kotiin. Ensinnäkin mulla olisi perhe lähettyvillä, kaikki tärkeät henkilöt - sekä tietysti ilmainen asumus ja suh'kot halpa opiskelukin. Kaikki olisi lähellä, mutta olisko se elämä sit aivan liian helppoa? Sitä samaa mitä se on oikeastaan nämä viimeiset kolme vuotta ollut. Sit mä aloin miettimään miten tämä, kaiken tärkeän lähettyvillä oleminen raastaa mua sisältä päin. Mun koti ei tunnu siltä, mä en pääse enää niin usein tapaamaan mun elämäni kahta tärkeintä henkilöä mun äidin telailun takia, ja muutenkaan, mulla ei todellakaan ole niin lämpimät välit mun äitiin kuin voisi olla. Ne ovat vain jääneet, enkä mä osaa niitä korjata. Musta tuntuu että mä pakenen.

Samaan aikaan toiseksi tuli mieleen piirit. Ne raastavat ja hermoja kuluttavat juorut, ihmisporukat ja ne ihmissuhdedraamat. Niitä ei voi olla välttymättä, ja etenkin kun asuu näin pienessä paikkakunnassa, jossa jokainen tietää sun asiat paremmin kuin sä ehkä itse tiedät. Mä haluan kaupunkiin jossa mä voin olla vapaasti oma itseni, kulkea vapaasti ilman niitä ivallisia ja arvostelevia katseita, tai no, jos mä niitä saan niin mun ei tarvitse niistä välittää. Kaikki on toisin, kun asuu kaupungissa - maalla oleminen sitä paitsi alkaa olla uuvuttamaan kun joutuu jättämään ne hauskimmat tapahtumat väliin kun ei ole kyytiä jolla mennä.

Mihin sä sitten hait? Tampereelle, kokki-kondiittoriksi. Koko hakujuttu oli mulle täyttä shaissea, mutta ainakin mä sain haun hyväksytysti ja (toivottavasti) onnistuneesti lähtemään internetin ihmeelliseen maailmaan opon avustuksella. Tampere on oikeastaan juuri sellainen kesäkaupunki jonka kaduilla voisi kulkea tunteja ja löytää uusia paikkoja, antaa asfaltin kuluttaa kengän pohjia ja antaa auringon vaalentaa hiuksia. Mä tiedän että mä kuulun Tampereelle, tai ainakin jonnekin sinnepäin. Mua pelottaa tosin ajatus että mä en sittenkään tiedä minne mä kuulun ja miten mä saan siellä uusia ystäviä ja tuttavia, mutta kai aika järjestää ja auttaa mua oppimaan kaiken mitä mä tarvitsen. Mun pitää vain päästä ulos kuoresta ja hyväksyä se tosiasia joka mun edessä on. Mä aion itsenäistyä, vaikka itkien. Aivan kuin se olisi mulle jokin harvinainen juttu.